Omenapiirakka on syksyn klassikkoherkku. Sen tekoa harjoiteltiin jo yläasteen kotsantunneilla (tätä en olisi kyllä muistanut ellei ystäväni olisi postannut vanhaa ohjetta Instagram-tililleen). Itsekin tein omenapiirakan aina suunnilleen samalla tavalla kuin tuossa ystäväni reseptissä, kunnes kerran juhlissa maistoin tällä tavalla tehtyä leivonnaista! Ohje on tietenkin gluteeniton, mutta sen voi yhtä hyvin tehdä myös vehnäjauhoilla.
Murotaikina: 100 g voita 1 dl sokeria 1 kananmuna 2,5 dl jauhoja (käytin tällä kertaa kaurajauhoja ja vaaleaa jauhoseosta sekaisin) 1 tl leivinjauhetta
Voitele uunivuoka. Pilko pestyt omenat kuorineen vuokaan, suhteuta omenoiden määrä siten, että vuoka tulee melkein täyteen. Lisää lohkojen sekaan sokeria, kanelia ja vaniljasokeria.
En laittanut tarkkoja määriä sen vuoksi, että sokerin määrä riippuu omenoiden happamuudesta ja muutenkin nämä on vähän sellaisia tunteella tehtäviä juttuja 😄 Mutta sanoisin, että laitoin sokeria noin puoli desiä. Käyttämäni omenat olivat aika kirpeitä.
Valmista taikina: Vatkaa voi ja sokeri keskenään ja lisää kananmuna. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää seos taikinaan.
Levitä taikina omenoiden päälle. Pyri siihen, että ne peittyvät kokonaan (tiedän, on vähän hankalaa).
Paista 200 asteessa noin 25 minuuttia.
Rapean kuoren alta paljastuu mehevä omenakerros.
Tarjoile vaniljakastikkeen tai -jäätelön kanssa ja ihmettele, kuinka nopeasti saat laittaa vuoan pesukoneeseen ❤
Otan kauniimman kuvan sitten ensi kerralla 😆
Mikä on sinun omenapiirakkasuosikkisi? Vai tykkäätkö kokeilla aina uusia reseptejä?
Talon ulkomuoto tai julkisivu koostuu pohjan muodosta, pintamateriaaliaalista, väristä ja katon muodosta sekä ikkunoista. Näihin taas vaikuttaa haaveet, budjetti ja usein myös kaavamääräykset.
Kun aloimme suunnitella talomme pohjaa, mielessäni oli yksikerroksinen talo lapekatolla. Mietin mielessäni, että tulee olemaan hankalaa tehdä valintaa mustan ja valkoisen välillä. Pintamateriaali oli alusta asti puu. Kivitalo olisi upea, mutta auttamatta liian kallis vaihtoehto. Toki nykyisillä hinnannousuilla kaikki rakentaminen on todella kallista.
Julkisivu ja kaavamääräykset
Yllättäen kaavamääräykset helpottivat valintoja monessa kohdassa: talojen sallitut värisävyt olivat ruskea, harmaa tai musta. Harmaaseen kaipasimme vaihtelua ja ruskea tuntui vieraalta, joten jäljelle jäi itsestäänselvästi jo aiemmin miettimämme musta.
Seuraavaa kaavamääräystä nikottelin vähän aikaa: lapekattoa ei saanut tehdä.
Kattoasia oikeasti harmitti pari päivää, ja katselin erilaisia epäsymmetrisiä harjakattomalleja (esimerkiksi Kastellin Kuori on tästä hyvä esimerkki). Valitettavasti samassa kohtaa rakentamisen kustannukset nousivat rajusti ja ne ihan tavallisenkin malliset kattoristikot maksoivat tuplasti enemmän kuin viime vuonna. Joten hautasin haaveeni kattokikkailusta. Onneksi aika teki tehtävänsä ja silmä tottui perinteiseen harjakattoon.
Edestä, takaa, sivuilta ja sisältä.
Ikkunat, katto ja autokatos
Julkisivuun vaikuttaa olennaisesti myös Ikkunoiden määrä ja koko. Näistä väänsimme Matin kanssa jonkin verran kättä, ja ikkunatilauksen viimeistely veikin todella paljon energiaa. Ikkunoihin liittyi niin paljon yksityiskohtia, että teen niistä oman postauksensa, jotta tämä ei lähde liikaa rönsyilemään 😊
Talo sijoittuu tontille ”ideaalisesti” eli takapiha on etelä-länsisuuntaan. Pohjoispuolen sivupihalle jää talotekniikkaa sähkökaappeineen ja itäpuolelle etupiha. Liittymän ja autokatoksen toteutimme samalla tavalla kuin nykyisessä talossa, paitsi autokatoksen kohdalla kattoon suunniteltiin alaslasku, koska muuten leveä kattopinta olisi näyttänyt liian massiiviselta.
Toinen asia, jonka nykyisestä talosta viemme seuraavaan on huopakatto. Se sopii erinomaisesti mustaankin taloon ja tykätään molemmat sen ominaisuuksista: kesällä hiljainen sateella ja talvella lumi pysyy paikoillaan, kunnes sulaa pois, minkä vuoksi esimerkiksi näin loivalla katolla lumiesteitä ei tarvita.
Kokonaisuutena olen talon ulkomuotoon todella tyytyväinen, vaikkei se näytäkään aivan siltä kuin aluksi kuvittelin. Vähän sama asia kuin mitä olen sanonut kalustetoimittajille: katsotaan ensin hintalappu unelmille ja sitten mietitään mistä aletaan karsia 😄
Postauksen seuraavassa osassa onkin pohjakuvan vuoro..! Sen julkaiseminen vähän jännittää! Ja voi olla, että joudutte sitä vielä hetken odottamaan koska vielä pari viikkoa sitten siirsimme paria sisäseinää ja haluan julkaista vasta sitten kun se on oikeasti valmis!
Rakennusprojektin ensimmäisen postauksen löydät täältä.
Ensimmäinen askel kohti kuulasta ja hehkuvaa ihoa on sen riittävä kosteutus. Kosteusköyhä iho on kiristävä ja kurttuinen, hyvin kosteutettu taas pehmeä ja kimmoisa. Centifolian Eclat de Rose-linjan kolme avainainesosaa (ruusun lisäksi hyaluronihappo ja C-vitamiini) ovat kaikki hyvin tunnettuja tässä roolissa.
Sain testattavakseni linjan seerumin, kevyen päiväemulsion sekä täyteläisemmän kasvovoiteen. Aiemmat Centifolía-aiheiset postaukset löydät täältä.
Kuten yleensä, seerumi vakuutti. Tykkäsin tästä tosi paljon!
Lupaus: Kosteuttaa tehokkaasti, kirkastaa ihon sävyä.
Tärkeimmät ainesosat: Hyaluronihappo, C-vitamiini, Centifolia-ruusu
Lähes poikkeuksetta eri tuotelinjoja testaillessa rakastun seerumeihin, koska niiden koostumukset ovat ihania ja iho tuntuu seerumin jälkeen niin hyvältä. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus: tämä seerumi oli kuin nektaria iholle. Pehmeästi liukuva geelimäinen koostumus imeytyy nopeasti ja jättää ihon miellyttävän tuntuiseksi. Se on kuitenkin enemmän kosteuttava kuin ravitseva, eli tilaa jää hyvin myös voiteelle. Myös hinta on laatuun nähden maltillinen (33,90 euroa/ 30 ml).
Lupaus: Kosteuttaa ja kirkastaa ihoa, suunnattu normaalille ja sekaiholle.
Tärkeimmät ainesosat: Hyaluronihappo, C-vitamiini, Centifolia-ruusu, riisipuuteri
Light Fluid on nimensä mukaisesti hyvin kevyt emulsio, joka voisi koostumuksensa puolesta mennä myös seerumikategoriaan. Kokeilin tätä useita kertoja lopputalven, kevään ja vielä kesän aikana, ja joka kerta mietin, että ehkä nyt oli väärä hetki. Sitä oikeaa ei kuitenkaan koskaan tullut. En tiedä, johtuuko se ihoni pintakuivuudesta vai emulsiossa olevasta riisipuuterista, mutta en oikein löytänyt tälle sijaa ihonhoitorutiinissani. Päivävoiteena se ei kosteuttanut tarpeeksi, joten käytin sen pois ”seerumina”. Hinta 31 euroa/40 ml.
Vaikka aina ihastun seerumeihin, niin tällä kertaa suurin rakkaus roihahti tähän voiteeseen <3
Lupaus: Kosteuttaa ja kirkastaa ihoa, suunnattu normaalille ja kuivalle iholle
Tärkeimmät ainesosat: Hyaluronihappo, C-vitamiini, Centifolia-ruusu, karitevoi
Testaan usein hyviä voiteita, itseasiassa todella harvoin tulee vastaan sellaisia, jotka eivät toimi ollenkaan. Kuitenkin yhtä harvoin tulee vastaan sellaisia, jotka saavat aikaiseksi spontaania poskensivelyä. Havahduin nimittäin useita kertoja siihen, että taas kokeilin kuinka sileältä iho tuntuu..! Tykkäsin tästä niin paljon, että veikkaan tästä vuoden 2021 parasta kasvovoidetta <3 Hintaa voiteella on 31 euroa/50 ml.
Centifolian tuotteita löytyy ainakin Sokoksilta. Huomasin linkityksiä tehdessäni, että ruusulinja on täydentynyt puhdistusöljyllä! Pitää ehdottomasti hakea se kokeiluun kunhan edellinen öljy loppuu. Kasvovesihän tästä joukosta vielä puuttuu, toivottavasti hienoa linjaa saadaan sellainenkin vielä täydentämään. Onneksi Centifolialta löytyy mitä ihanin kasvovesi toisesta, koko perheelle suunnatusta linjasta.
Jos klikkaa sisään Facebookin Siivoushullut-ryhmään (kyllä, siellä on sellainenkin!) ja tiedustelee, mikä kodinkone kannattaisi hankkia, saa Miele aina runsaasti kannatusta, oli kyseessä sitten pesukone tai imuri. Vuoteen 2020 saakka oli kuitenkin tuoteryhmä, jota hallitsi toinen tuotemerkki vailla varteenotettavia kilpailijoita: high-end varsi-imurit. Viime vuonna pakka lopulta sekoittui kun kuvaan astui Miele Triflex HX1 -tuoteperhe, joka ainakin paperilla näytti laittavan Dysonin valta-aseman kyseenalaiseksi. Tekniikka ja ulkomuoto näyttävätkin näissä laitteissa hyvin samanlaisilta, paitsi että Mielen imuri taipuu vielä kolmanteen asentoon, jossa moottori ja pölysäiliö ovat lähellä suulaketta.
En ala tässä postauksessa kertomaan yksityiskohtaisesti laitteen teknisiä ominaisuuksia (ne löytää helposti Mielen omilta sivuilta tai jälleenmyyjiltä), vaan keskityn käyttökokemukseen.
Käyttökokemus: Miele Triflex HX1 Pro
Imuri pääsi tositoimiin heti ensimmäisenä päivänä, ja vaivalloisesti toimineen Electroluxin jälkeen sen kanssa työskentely tuntui suorastaan juhlavalta. Pölysäiliötä tyhjentäessäni totesin, että olipa meillä paljon hiekkaa lattialla, kunnes tajusin sen olevan pölyä..! Olin yhtä aikaa vaikuttunut ja järkyttynyt.
Ehdoton hitti on Mielen suulake, joka tunnistaa milloin ollaan maton päällä ja (aivan kuin se tietäisi meillä olevan kaksi karvaista koiraa) alkaa lisätä sisältämänsä harjan pyörimistehoa. En käsitä, että miksi tällaista ominaisuutta ei ole tavallisissa imureissa? Sama koskee suulakkeessa olevaa tehokasta led-valoa, joka paljastaa pölyhiukkaset yhtä armottomasti kuin kevätaurinko likaiset ikkunat talven jälkeen.
Myös äänitason suhteen lupaukset pitävät paikkansa: matalataajuuksisena se kuulostaa todella hiljaiselta.
Tuomio ja pohdinta
Kahdeksansataa euroa on kova hinta imurista, ja sellaisen maksaessaan täytyy mielestäni voida olettaa olevansa 100 % tyytyväinen ostoksensa. Tämän vuoksi olen pitänyt pääni kylmänä imuria testaillessani ja pyrkinyt arvioimaan sen ominaisuuksia mahdollisimman objektiivisesti.
Imurin mukana tulee kolme lisäsuulaketta: tekstiili-, rako- ja harjasuulake.
Valitettavasti en voi sanoa olevani imuriin täysin tyytyväinen.
Suurin ongelma on käyttöaika. Pro-mallissa tulee mukana lisäakku, jonka avulla imurin luvataan toimivan peräti kaksi tuntia (yhden akun käyttöajaksi ilmoitetaan 60 minuuttia). Mielen imurilla ei ole lataustelinettä, jossa se majailisi käytön jälkeen, vaan akku täytyy irrottaa lataamista varten. Ajatuksena tässä lienee se, että pienessä lataustelakassa on aina täyteen ladattu akku odottamassa.
Tämä toteutuisikin hienosti, jos yhdellä akulla todella imuroisi sen 60 minuuttia. Sen sijaan valot sammuivat jo 15 minuutin kohdalla, ja totesin käyttäneeni molemmat akut ennen kuin olin imuroinut loppuun asti. Otin nurkasta vanhan Electroluxini ja imuroin sillä loput (ja mietin samalla, että onpa se siro ja kevyt liikutella).
Toinen merkittävä asia on käyttömukavuus: suuret ominaisuudet tukevat mukanaan myös suuren painon. Mielen imurissa painopisteen saa kyllä alas toisin kuin Dysonin kanssa, mutta silloin suulakkeen ketteryys kärsii huomattavasti ja imurista tulee kömpelö. Käyttömukavuuteen liittyy myös pölysäiliön tyhjennys, jota ei voi millään kehua kovin käteväksi. Karvat pakkautuvat säiliöön niin napakasti, että niitä täytyy kaivella sieltä sormilla. Rutiinina tällainen on vähän tylsä juttu.
Alas kiinnittyvä koneisto tekee imurista kevyemmän käsitellä, mutta samalla suulakeosan ketteryys kärsii.
Testasimme imuria myös rikkaimurina auton hiekkaiseen takakonttiin ja hetken pyörittelyn jälkeen Matti kävi hakemassa meidän vanhan Voltan varastosta.
Näin ollen joudun vähän haikeana toteamaan, ettei meidän ja Mielen kumppanuudesta tullut lähellekään niin pitkää kuin olin kuvitellut. Onneksi ostokselle annettiin 50 päivän tyytyväisyystakuu.
Kokemus antoi aika paljon ajattelemisen aihetta: ajatus robotti-imurin ja supervarsi-imurin muodostamasta työparista alkaa karista ja mieleen tulee perinteinen imuri, jonka kanssa ei tarvitsisi miettiä akun kestoa. Ensi vuonna neliöitä on kuitenkin reilusti enemmän.
Imuri on meidän perheessä yhtä arkinen työväline kuin hammasharjakin: sitä saatetaan käyttää päivän aikana jopa kolme kertaa. Varsinkin kulunut kesä on ollut yhtä imurointijuhlaa molempien koirien pudottaessa kilpaa karvojaan. Merkki- ja mallipohdinnat tulivat ajankohtaiseksi Electroluxin varsi-imurin hajottua (ja varsin nopeasti kirjoitin Googleen hakusanat Dyson V11 vs Miele Triflex HX1). Tähän asti se oli ollut osa robotti-imurin kanssa muodostettua, hieman ontuvaa toimintaparia. Perinteinen imurikin meiltä löytyy, mutta se jäi kaapin perälle jo aiemmin, koska sen käyttäminen oli heikentyneen imutehon vuoksi todellista ajanhukkaa.
Viimeisten vuosien aikana varsi-imurit ovat muuttuneet supertehokkaiksi ja ottaneet roolin kodin ”pääimureina”. Myös niiden hinnat ovat pompanneet uusiin korkeuksiin. En olisi viisi vuotta sitten uskonut, että voisin edes harkita laittavani lähemmäs tuhat euroa imuriin. Vuonna 2013 ostaessani tuon kaappiin hylätyn Boschin maksoin siitä 300 euroa ja pidin sitä jo panostamisena.
Dyson on merkki, jota liputtavat kaikki. Se toi vuosia sitten markkinoille ensimmäisen V-alkuisen monsterivarsi-imurin ja on sen jälkeen ollut segmentin suvereeni hallitsija. Meni yllättävän pitkään, aina viime vuoteen asti, ennen kuin kukaan imurivalmistaja uskalsi lähteä haastamaan sitä. Urakkaan lähti kodinkonebrändeistä ehkä se luotetuin kautta linjan: Miele.
Kävin pitkän pohdinnan ja pari kiivasta keskustelua mieheni kanssa näiden kahden merkin välillä. Minulla on ollut pieni ongelma Dysonin kanssa – olen joskus sellaisen omistanut ja vannonut, etten enää ikinä hankkisi uutta. Tosin kyse oli perinteisestä imurista ja syitä oli kaksi: valtava, korvia repivä ja verenpainetta nostattava melu ja naurettavan lyhyt johto. Luonnollisesti varsi-imurin kanssa tuo jälkimmäinen ei olisi ongelma, mutta melu oli huomioitu myös kaikissa Dyson vs Miele vertailuissa, ja totesin sen myös itse kokeillessani laitteita paikallisessa Gigantissa.
Robotti-imuri on erinomainen apuri arjessa, muttei yksin riitä kodin ainoaksi imuriksi.
Dysonin V11 hehkutetaan kaikkialla, joten tunsin itseni todelliseksi vastarannan kiiskeksi löytäessäni siitä niin paljon kritisoitavaa. Melun lisäksi minua häiritsi se, että käynnistyspainiketta täytyi puristaa koko ajan -oikeasti, kenen mielestä tämä on ollut hyvä idea? Toki kahvaa täytyi puristaa muutenkin, sillä pölypussin ja moottorin sijainti heti kahvan alapuolella tekee imurista myös varsin raskaan käsitellä.
Tämän pitkän pohjustuksen lopputulemana totean sen, minkä ehkä jo arvaatkin: valinta kohdistui Mieleen ja meille kotiutui Triflex HX1 Pro. Kuinka se sopeutui meille – se selviää seuraavassa postauksessa!
