Tammikuun ensimmäisen postauksen piti käsitellä viime vuoden kosmetiikkatähtiä, mutta yllättäen taas elämä tapahtui ja ajatukset täyttyivät aivan jostain muusta kuin purnukoiden ranking-listoista (toki olen niitäkin miettinyt…).
Jätin pari viikkoa sitten avioerohakemuksen käräjäoikeuteen.
Heinäkuussa pääsen siis osaksi tätä häpeällistä tilastoa, jolla jokaista naimisiinmenevää pelotellaan ja ehkä syyllistetään jo vähän etukäteen.
Mitä sitten tapahtui? Ei oikeasti mitään kovin erikoista. Parisuhteiden päättymistä on aina helppo perustella jonkinlaisella väkivallalla tai päihdeongelmalla, mutta entäs jos kaikki onkin periaatteessa ihan hyvin? Arki kulkee mukavasti omalla painollaan, läheisyyttä on eikä riidelläkään tarvitse. Omaa suhdetta tulee tahtomattaan verrattua ympärillä näkyviin tai kuuluviin, täysin ilmiselvästi onnettomiin sellaisiin, mikä jälleen vahvistaa omaa tunnetta siitä, että kaikki on ihan hyvin.
On vain se ääni takaraivossa, välillä hiljaisempi ja välillä kovempi, joka sanoo ei. Ja minä vaimensin tuon äänen, kunnes se karjaisi niin kovaa, etten enää pystynyt.
Päätöksen syntyminen vaati muutaman sentin verran henkistä kasvua ja aivan helvetisti rohkeutta. Päästin irti yhteiskunnan ja nuoren, järjettömän mustavalkoisesti asioista ajatelleen itseni asettamista tavoitteista olla kolmekymppisenä aloilleen asettunut ja elämäänsä tyytyväinen lähiömutsi. Sen sijaan päätin ihan oikeasti katsoa, mitä elämä tuo tullessaan, jos en pidä ohjaksista kiinni ihan niin tiukasti.
Kuinka kliseistä sanoa, mutta mennään nyt sen virran mukana.