Ihmetystä, lämpöä, vauvan tuoksua, uuteen arkeen sopeutumista… Viimeiset viikot ovat pitäneet sisällään tätä kaikkea. Jos olet seurannut sometilejäni, olet huomannut, että vauvamme syntyi helmikuun lopussa, tarkemmin 28.2. eli pian kaksi kuukautta sitten. Olin tosiaan kuvitellut päivittäväni meidän kuulumisiamme tänne blogin puolelle jo aikaisemmin, mutta vauva on ollut oletettua sylissä viihtyvämpää tyyppiä, joten äidin huomio on pysynyt tiukasti olennaisessa <3 Synnytyskertomus on aihe, jota ei voi ohittaa ennen paluuta ”blogiarkeen”, joten aloitetaan siitä!
Synnytys oli, kaikesta kivusta ja sitä kohtaan kokemastani pelosta huolimatta hyvä, ja (anteeksi nyt tämän sanan käyttö) voimaannuttava kokemus.
Synnytys käynnistyy
Synnytys käynnistyi vesien menolla 27.2. hieman ennen puoltayötä. Soitin synnärille ja ilmoitin asiasta, sekä laitoin tekstarin äitiysneuvolan terveydenhoitajalle peruakseni seuraavan aamun käynnin. Jännityksensekaisin tuntein kävin nukkumaan valmistautuen henkisesti seuraavana päivänä koittavaan synnytyksen käynnistämiseen, jos mitään ei alkaisi tapahtua itsekseen.
Unen odottelu päättyi puoli yhden aikaan, kun havahduin ensimmäiseen supistukseen. Seuraava tuli puoli tuntia myöhemmin, minkä jälkeen ne tihenivät tasaisesti vartista alle kymmeneen minuuttiin. Supistukset vaikuttivat hyvin voimakkaasti vatsan toimintaan, ja mietinkin pöntöllä istuessani, että ainakin ammeen saisi osaltani unohtaa. Neljän jälkeen totesin miehelleni, että nyt alkaa luomuilu riittää. Olimme sairaalassa viiden aikaan, mikä ei ollut hetkeäkään liian aikaisin. Olin tuossa vaiheessa niin kipeä, että synnytysosastolle siirtyminen oli jo vähän takkuista. Olin kuvitellut, että kymmenen minuutin matkalle mahtuisi yksi supistus. Niitä tuli kolme. Nostan todellakin hattua äideille, joilla on pitkä matka sairaalaan…
Vähän yllätyin, kun saliin mennessämme oli kätilöillä jo valmis suunnitelma epiduraalipuutuksen laittoa varten. Pienen hetken tunsin harmia, sillä se tarkoitti luopumista ”aktiivisesta synnytyksestä”. Harmi kuitenkin unohtui nopeasti puudutteen alkaessa vaikuttaa, sillä se todellakin toimi. Sain sen avulla nukuttuakin pari tuntia.
Yön aikana ennen sairaalaan tuloa kohdunsuu oli tosiaan avautunut hyvin, melkein neljään senttiin ja aamulla nukkuessani tuplaantunut seitsemään senttiin. Ennen yhtätoista olin kahdeksan senttiä auki, ja kuvittelin tyytyväisenä vauvan syntyvän ennen päiväkahviaikaa.
Kuinka väärässä olinkaan. Ongelmia oli yhtäkkiä kaksi: vauva ei ollut täydellisessä raivotarjonnassa, vaan hieman kyljellään. Tätä yritettiin korjata minun kylkiasennollani. Vielä suurempi ongelma oli kohdunsuun avautumisen pysähtyminen tuohon puoli yhdeltätoista todettuun kahdeksaan senttiin. Kahden aikaan aloitettiin oksitosiini-infuusio tehostamaan avautumista.
En muista mihin aikaan kyse oli enää siitä viimeisestä sentistä, mutta iltapäivällä alettiin henkisesti valmistautua myös sektioon, koska vesien menosta alkoi olla liian pitkä aika. Iltapäivän aikana myös kivunhoito muuttui haasteellisemmaksi: vaikka epiduraalitilaan menevää puudutetta annosteltiin reilulla nopeudella, sain helpotusta enää boluksista, jotka vaikuttivat yhä vähemmän aikaa kerrallaan.
Puoli seitsemän aikaan illalla laitettiin kello käyntiin ja oksitosiinitipan hana niin sanotusti kaakkoon: jos en olisi tunnin kuluttua täysin auki, vaihtuisi synnytyssali leikkaussaliksi.
Tuo viimeinen tunti jää muistoihin elämäni kivuliaimpana.
Ponnistusvaihe
En onneksi ollut kärsinyt turhaan, kun tilanne tarkistettiin puoli kahdeksalta illalla: kohdunsuu oli lopultakin auennut täysin. Olin pelännyt etukäteen ponnistusvaiheen kipua kaikista eniten, joten sain vielä pudendaali- eli häpyhermopuudutteen ”matkaevääksi”.
Ponnistusvaihdeen alku oli hieman hankala sen vuoksi, että reippaasta supistelusta huolimatta vauva ei ollut laskeutunut niin alas, että olisin tuntenut ponnistamisen tarvetta. Ponnistin siis aluksi tyhjää. Onneksi pian vauvan pää alkoi tuntua lantiossa, minkä jälkeen ponnistamisen suuntaaminen oli helpompaa. Tässä vaiheessa supistukset harvenivat sen verran, että ehdin aina hieman huokaista ja kostuttaa rutikuivaa suutani vedellä ennen seuraavaa ponnistusta.
Tunnin ponnistamisen jälkeen kätilö sanoi, että ”nyt älä tee enää mitään”. Vauvan pää ja hartiat olivat ulkona, ja loput vauvasta tuli supistuksen voimalla ulos. Kello 20:34 sain poikamme syliini <3
Yhteenveto
Edellisessä raskauteen liittyvässä postauksessa kammoksuin synnytystä, ja odotin sitä jännityksen ja peloksekaisin tuntein. En edelleenkään ajattele, että pelkoon tai jännitykseen ei ole aihetta. Kyllähän meilläkin oli jos jonkinlaisia hidasteita matkan varrella, ja huonommalla tuurilla olisin löytänyt itseni sektiosalista.
Kokonaisuudessaan olin todella tyytyväinen Pohjois-Karjalan keskussairaalaan. Kehittämisen kohteitahan löytyy aina, mutta nykyisessä taloustilanteessa idealismi ja realismi eivät kulje aivan käsi kädessä.
Jos minun pitäisi nyt synnyttää uudelleen, olisin toki peloissani, mutta luottaisin itseeni ja kehooni aiempaa enemmän.
Synnytyskertomuksia on mukava lukea, joten jos ennätät niin jaa kommenttiboksiin omasi <3